1.12.2012-6.1.2013
Itä-Hämeen museo Hartolan Koskipäässä on koonnut näyttelyn joululehdistä aina 1800-luvun lopulta nykypäiviin. Näyttelyn lehdet ovat museon omista kokoelmista ja yksityisiltä saatuja, kuten sysmäläiseltä kirjallisuuden harrastaja Kari Piitulaiselta. Näyttelyyn voi tutustua reilun kuukauden ajan adventista loppiaiseen.
Ensimmäinen suomenkielinen kokoraamattu, Biblia, Se on: Coco Pyhä Raamattu Suomexi, ilmestyi vuonna 1642 eli 370 vuotta sitten. Raamatun käännöstyö oli aloitettu vuonna 1602, jolloin kuningas Kaarle IX asetti Suomennoskomitean.
Ennen kokoraamatun painamista suomen kielelle ilmestyi Agricolan käännös Uudesta Testamentista. Wsi Testamenti painettiin vuonna 1548. Agricola käänsi myös Vanhasta Testamentista noin 25%. Käännöksiä ei saatu painettua varojen puutteessa.
Vuoden 1642 raamattu painettiin Tukholmassa. Painosmäärä oli 1200 kappaletta. 750 raamatuista tuotiin Suomeen. Raamatut kuljetettiin tynnyreihin pakattuina irtoarkkeina.
Raamatullisia tekstisivuja teoksessa on 1432 ja esipuhetta sekä rekisterejä 54 sivua. Lisäksi raamattuun saattoi liittää neljä kuparipiirroslehteä. Raamatut nidottiin ja kansitettiin vasta myöhemmin, usein oston yhteydessä. Raamattu on ulkomitoiltaan 25 cm x 39 cm x 12 cm ja painaa yli kuusi kiloa.
Vuoden 1642 raamattu oli kookas ja arvokas. Piispa Johannes Gezeliuksen aloitteesta kuningas määräsi painattamaan raamatusta käyttökelpoisemman version. Vuonna 1685 painettiin niin kutsuttu Sotaraamattu eli Gezeliuksen Raamattu, jonka kieliasua ja tekstejä muokkasi Paimion rovasti Henrik Florinus. Raamatun painoi Turussa, yllättäen, aloitteen tekijän piispa Gezeliuksen perustama kirjapaino.
Koko 1700-luvun alkupuolen oli vireillä erilaisia raamatun kieliasun tarkistushankkeita. Lopulta työn sai tehtäväksi Pöytyän rovasti Antti Lizelius. Tämä kolmas painos suomenkielistä raamattua ilmestyi vuonna 1758.
Lizelius tarkisti vielä raamatun kieliasua. Kieliasultaan tarkistettu ja korjattu raamattu painettiin vuonna 1776. Tätä raamattua kutsutaan Vanhaksi Kirkkoraamatuksi eli Bibliaksi, josta otettiin monia painoksia aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Seuraava virallinen kirkolliskokouksen vuonna 1938 hyväksymä raamatunkäännös oli vasta vuonna 1940 painettu Kirkkoraamattu.
Lizeliuksen raamattu sisälsi, kuten edellisetkin käännökset, apokryfikirjat. Moniin 1800-luvun raamattuihin niitä ei kuitenkaan painettu. Vanha Kirkkoraamattu oli siis virallisesti käytössä 164 vuotta ja on edelleen joillekin yhteisöille se oikea Raamattu.
Vuoden 1776 raamatusta otettiin Tallinnassa eli Räävelissä painos Venäjän alaisuuteen jääneitä seurakuntia varten vuonna 1777. Tätä vuoden 1777 painosta kutsutaan Räävelin Raamatuksi painopaikkansa mukaan. Sisällöltään se vastasi vuoden 1776 Bibliaa.
1800-luvun alkupuolella murteiden taistelu ja suomen kielen kehittäminen loi paineita uudistaa raamatut tekstien kieliasua. Vuonna 1852 ilmestyi kieliasultaan korjattu vuoden 1776 raamatunsuomennos. Suomennos ei kuitenkaan miellyttänyt raamatun lukijoita ja sen kieltä vieroksuttiin.
Huonon vastaanoton saanutta vuoden 1852 raamatunkäännöksen vuoksi Turun Pipliaseura pyysi Ylivetelin kappalaista A.W. Ingmania toimittamaan uuden suomennoksen Pipliaseuran kustannuksella. Pipliaseura julkaisi käännöksen vuonna 1859. Raamattua kutsutaan Ingmanin koetusraamatuksi.
Koetusraamatussa käytetyt kalevalaiset tyylikeinot ja runomitta sekä murresanojen käyttö aiheutti arvostelua. Käännös ei saanut hyväksyntää raamatunlukijoita.
Arvostelun tuloksena vuonna 1861 uusi suomennoskomitea aloitti raamatunkäännöstyön. Tarkoitus oli valmistaa kokonaan uusi suomennos raamatusta, ei korjailla julkaistujen raamattujen kieliasua.
Työ osoittautui haastavaksi ja laajaksi. Lopulta suomentaminen jakautui kolmeen vaiheeseen.
Ensin valmistui Vanha Testamentti. Kirkolliskokous hylkäsi kuitenkin ehdotuksen vuonna 1886 eli 25 vuotta työn aloittamisen jälkeen.
Seuraavaksi suomennosta jatkettiin Uudesta Testamentista väliaikaisen komitean voimin. Uusi Testamentti valmistui ja painettiin väliaikaiseen käyttöön vuonna 1913.
Uudelleen käännetty Vanha Testamentti valmistui kolmannen raamatunkäännöskomitean toimesta vuonna 1933. Lopulta kirkolliskokous hyväksyi uuden suomennoksen raamatusta vuonna 1938. Sodan vuoksi Pyhä Raamattu ilmestyi painosta vasta vuonna 1940 kokonaisuudessaan ja syrjäytti virallisesti vuoden 1776 Vanhan kirkkoraamatun.
Vuonna 1973 asetettu raamatunkäännöskomitea aloitti työn kääntää raamattu uudelleen. Tavoitteena oli noudattaa alkutekstien sisältöä ja tyyliä nykyaikaisella suomen yleiskielellä. Käännöksen tehtävänä oli tavoittaa raamatun merkitys ja mahdollinen vastaavuus alkuperäisiin teksteihin, toissijaisena alkutekstien suora kääntäminen suomen kielelle.
Komitea sai työnsä valmiiksi alle kahdessakymmenessä vuodessa. Nykyinen kirkkoraamattu otettiin käyttöön kaksikymmentä vuotta sitten eli tammikuussa 1992.
Kirjoittaja
Vesa Järvinen / Itä-Hämeen museo
Lähteet:
Vuoden 2010 näyttely koostui Itä-Hämeen museon omista kokoelmista.
Vuoden 2009 näyttely kertoi museon 80-vuotisesta taipaleesta ja kokoelmista.
Itä-Hämeen museon 80-vuotisjuhla sunnuntaina 5.7.2009
Ohjelma
klo 10
juhlajumalanpalvelus Hartolan kirkossa ja seppeleenlasku unohdettujen hautaristille
klo 12.30
juhlat museolla
Tervetuloa kaikki museon ystävät!
Muistamiset Itä-Hämeen Museoyhdistyksen tilille 125330-6100362 kokoelmahankintoja varten.
Tulta päin – Hartolan palokunnan 70 vuotisnäyttely oli esillä vuonna 2008.
Näyttely kertoi Hartolan palokunnan 70 vuotisesta toiminnasta ja vpk:sta
Näyttely oli esillä 29.2. – 30.12.2008 Koskipään kartanon päärakennuksen yläkerran näyttelytilassa.
Palokunta työssään.
Jälkisammutusta.
Itä-Hämeen museon teemanäyttely vuonna 2007 oli “Sur rur rukki”
Näyttelyssä oli esillä rukkeja ja kehräämiseen liittyvää esineistöä 1700-luvun lopulta alkaen sekä kangaspuut.
Näyttely oli esillä 1.5-30.12.2007 Koskipään kartanon päärakennuksen yläkerran näyttelytilassa.
Rukki.
Kangaspuut.
Itä-Hämeen museon vuoden 2005 vaihtuva näyttely toisessa kerroksessa tuo välähdyksiä Afrikasta. Se koostuu afrikkalaisesta esineistöstä, taidemaalauksista ja kuvista.
Sisään tullessa oikealla on taiteilija Leena Purasen Tansaniassa piirtämiä ja maalaamia öljy- ja pastellitauluja ja etsauksia. Osa etsauksista on kansiossa selailtavana ja kuten muutkin taulut, ne ovat myytävinä. Taulut kuvaavat saramo-, kwere- ja maasainaisia ja miehiä, nuoria ja lapsia. Niihin kuuluuvat myös kahden parantaja-tietäjän kuvat, Mwavila (nainen) ja Ndamba (mies) seuraavassa osassa. Mukana on jokin maisema kuva.
Kaikki seuraavien osien rituaaliset esineet ovat aitoja parannustapahtumissa käytettyjä rumpuja, rinnalle ja jalkoihin kiinnitettyjä kelloja ja veistettyjä sauvoja lääkkeineen. Ne liittyvät henkien nostattamisrituaaleihin, joissa parantajat saavat tanssillaan ja rummutuksella potilaan nousemaan ja liittymään tanssiin. Erillisessä vitriinissä on parantajan kori lääkepulloina käytettyine kurpitsankuorineen ja voimaa omaavine villihärän häntineen. Juuren palat, amuletit ja niiden avatut paperiliuskat koraanin teksteineen ovat niin ikään parantajien käyttövälineitä lääkkeitten valmistusta varten tai potilaitten suojaksi.
Kolmannessa osassa ja siihen liittyvässä vitriinissä olevat symboliset esineet liittyvät nuorten opetukseen aikuistumisrituaaleissa: Helmien värit, esineiden muodot ja käyttötapa tarjoavat symboliset keinot seksuaali- ja tapakasvatukseen ilman, että elämän keskeiset toiminnot arkipäiväistettynä menettävät arvokkuutensa. Isot veistokset samassa osassa kuvaavat sukupolvien jatkuvuutta. Nainen on suvun kantaäiti. Nurkassa iso rumpu kuului luguru -poikien ympärileikkausrituaaliin herättämään pelkoa, joka poikien piti voittaa.
Aikaisemmin sotaisina pidettyjen karjanhoitaja maasaiden kilpi nurkassa, keihäät ja “viidakkoveitsi” ovat maasaimiesten perusvarusteet heidän vaeltaessaan savanneilla. Naisten perinteiset helmikoristeet ovat nykyään muuttumassa muodin mukana, mutta eri alueiden naiset tunnistetaan erivärisistä helmistään. Riippumassa norsunluiset tupakka “pullot”.
Seuraava osa on omistettu Afrikan runsaalle eläimistölle. Veistokset, joista ei tunnista tiettyä eläintä, ovat varhaisempia. Niissä turismi ei vielä vaikuttanut veistoa standardisoivasti. Pienet taulut ovat makonde tinga tinga tyyliä. Kahdessa isossa taulussa näkyy Afrikan korkein vuori, Kilimanjaro, kaksine huippuineen.
Ruskea nahka on Kilimanjaron rinteillä asustavan hyrax -eläimen. Se on tarpeen kylminä ja märkinä sadekauden öinä. Sen päälle sijoitettu esineistö on alun perin vuoren rinteillä asuvien chaggojen käyttöastioikseen veistämiä, joita nyt myydään turisteille. Pienet puunkuoresta valmistetut lautasalustat ovat taas Viktoria-järven länsipuolelta Bukobasta, missä puun sisäkuorta pehmennettiin ja venytettiin vaatteina käytettäväksi. Sekin on nyt käytössä vain turisteille myytäväksi.
Ikkunan edessä olevan ujamaa -patsaan makonde veistäjä Robati vei Saksaan näyttelyyn. Se kuvaa afrikkalaista perinteistä yhteisyyttä, jossa ihmiset ovat toistensa tukena. Ujamaa tuli merkitsemään afrikkalaista sosialismia Tansaniassa. Mustat veistokset kovaa ebony eli ebenholtz puuta ovat yleisimmin makonde kansanryhmän veistämiä, mutta suvun jatkuvuutta kuvaavien veistosten tekijät olivat rannikon saramoja. Veistosten aiheet ovat usein mielikuvituksellisia, joille katsoja voi antaa oman selityksensä. Niitä on sijoitettu pylväiden viereen. Pylväissä on myös initiaatiorituaalien naamioita Kongosta ja Länsi- ja Etelä-Afrikasta.
Käsin tehdyt isot ja pienet korit ja pohtimet ovat eri puolilta Tansaniaa, keskellä olevat tummanruskealla koristetut kantokorit ja astiat ovat Pohjois-Namibian käsityötaidetta ja ruuan peittämiseen käytetyt koristellut kurpitsan kuoret ovat Länsi-Afrikan nomadeilta. Edessä olevat pienet laukut ovat Etelä-Tansanian nuorien tyttöjen kätten töitä.
Nurkkaosa edustaa rannikon kulttuuria. Korissa olevat simpukan kuoret ovat lasten koralliriutoilta poimimia, mikä nykyään on kiellettyä. Rannikon suahili -kulttuuri on saanut vaikutuksensa persialaisilta, arabeilta ja intialaisilta. Veistetty arkku on Tansaniaan kuuluvalta autonomiselta Sansibarin saarelta, mutta Sansibari -arkkuja valmistetaan nykyään myös mantereen puolella. Isot vaski ja kupari tarjottimet kertovat muslimien syöntitavasta. Keräännytään yhteisen tarjottimen ääreen syömään maassa istuen. Bao -peli on vanhaa perua.
Ikkunan alla ruuanlaittoon ja kodinhoitoaskareisiin liittyvät esineet kuuluvat naisten elinpiiriin. Kuvioitujen taitettavien lautojen sahareunainen terä on kookospähkinän raastamista varten laudalla istuen. Ruukku on ollut tärkein perinteinen keittoastia, kolmen kiven päälle asetettuna. Nainen survoo huhmareessa maissin tai hirssin jyvät, kun ryhtyy ruuanlaittoon. Alla oleva kanga -kangas kuvaa kuokkia. Esineiden alla olevan kankaan teksti “Kuokassa on varallisuus” viittaa viljelykampanjaan. Kuokka on asetettu puisen pyykkivadin päälle.
Seuraavan ikkunan seinälle on ripustettu ikivanhan etiopialaisen ortodoksikirkon taidetta ja alhaalla on tyypillisiä ortodoksiristejä. Syrjällä riippuu etiopialainen puku ja taitettuna alhaalla muslimi miehen kanzu. Oikealla olevat esineet ovat Malagasy eli Madagaskarin saarelta. Veistos esittää ennustaja-parantajaa.
Kaksi viimeistä osaa viittaa Saharan eteläpuoleiseen Afrikkaan kristittynä maanosana. Taulussa Kristuksen syntymä on sijoitettu Kilimanjaron chaggojen lehmitarhaan, taiteilija on Tansanian ensimmäinen brittiläisen taidekoulutuksen saanut taiteilija Sam Ntiro ja taulu hänen ensimmäisiä teoksiaan Lontoossa.Toinen taulu esittää Dar es Salaamin vanhinta luterilaista kirkkoa 1900-luvun alusta kaupungin sydämessä satamalahden äärellä. Sen on maalannut katutaiteilija Kiswanta polkupyörämaalilla pastori Swantzin lähtölahjaksi maasta vuonna 1975. Dar es Salaamissa on nyt 36 luterilaista seurakuntaa.
Veistokset kahdessa viimeisessä osassa ovat kristillisiä aiheiltaan. Iso makonde veistos esittää pappia seurakuntalaistensa kanssa, toisessa korkeassa veistoksessa on koko joulukertomus kaikkine Kristuksen syntymään kuuluvine hahmoineen. Maassa on kaksi veistettyä seiminäkymää, molemmat makonde veistäjien työtä. Ristiinnaulitun veistokset kuuluvat kirkkoihin ja koteihin. Niiden alla oleva kanga vaate Luther ruusuineen juhlisti Pohjois-Tansanian luterilaisen hiippakunnan ja sen lähetystyön seurauksena syntyneen neljän muun hiippakunnan 100-vuotisjuhlaa vuonna 1976. Sinisen kangan teksti on: Kaikkivaltiaan Jumalan pelko luo rauhan.
Keskelle huonetta ripustetut kolme kanga -vaatetta kertovat päämiesten kunnioituksesta. Keskellä on Tansanian ensimmäinen presidentti Julius Nyrerere, Kansakunnan Isä eli Baba wa Taifa. Oikealla on Namibian ensimmäinen presidentti Sam Nujoma ja vasemmalla Mosambikin presidentti Samora.
Afrikka -näyttelyn yhtenä tarkoituksena on tuoda Afrikkaa ja erityisesti Tansaniaa lähemmäksi Hartolan asukkaita, koska Hartolan kunnalla on yhdessä Hauhon kunnan kanssa Pohjois-Etelä paikallishallinnollinen yhteistyö Tansanian Singida -läänissä olevan Iramban -piirikunnan kanssa. Erityisesti ovesta vasemmalla olevalla pöydällä ja seinällä olevat esineet ovat yhteistyön puitteissa lahjaksi saatuja. Kaksi käsityötä seinällä on Iramban piirikunassa toimineen pitaalisairaalan pitaalipotilaiden ompelemia.
Suuri osa seinille asetetuista taustakuvista ovat yhteistyöprojektin koordinaattorin, Hauhon kulttuuri- ja vapaa-aikasihteeri Maritta Virtasen, ottamia. Hänen kokoelmistaan on myös osa tauluista. Maasai -karjanhoitajia kuvaavat taustakuvat on Helsingin yliopiston Afrikan kielten ja kulttuurin professorin, pastori Arvi Hurskaisen ottamia hänen tehdessään tutkimusta professori Swantzin johtamassa Jipemoyo -projektissa Tansaniassa 1976-1979.
Muu esineistö kuuluu antropologin ja kehitysmaatutkijan, professori Marja-Liisa Swantzin ja hänen miehensä antropologian tohtori, pastori Lloyd Swantzin henkilökohtaisiin kokoelmiin. Pari heidän kirjoittamista kirjoistaan näyttelyn aihepiiristä on näytteillä. Ne samoinkuin Marja-Liisa Swantzin kolme suomeksi kirjoitettua elämäkerrallista kirjaa on mahdollista ostaa tai tilata.
Selailtavana on myös esillä useita Afrikkaa koskevia taidekirjoja , mytologiaa ja historiaa.
Itä-Hämeen museon vihreän päärakennuksen yläkerrassa oli vuoden 2002 ajan esillä kirkollista esineistöä Itä-Hämeen alueelta. Esineistö oli pääosin koottu museon kokoelmiin 1930-luvulla. Eniten esineitä oli Heinolasta ja Hartolasta, mutta myös muista Itä-Hämeen pitäjistä: Joutsasta, Leivonmäeltä, Luhangasta, Pertunmaalta ja Sysmästä.
Näyttelyssä oli esillä kirkkorakennuksiin, kirkollisiin toimituksiin, seurakuntaelämään ja hautausmaihin liittyvää esineistöä. Esineistö ajoitui 1600-luvulta 1900-luvulle.
Kirkkorakennuksiin kuluvia esineitä olivat mm. kirkkojen valaisuvälineet, alttaritaulu, krusifiksi ja Hartolan vanhan kirkon katon keskiosa. Samoin näyttelyssä oli esillä tulipalossa vaurioitunut kirkonkellon pala ja häpeä- eli mustapenkki kirkon eteisestä.
Kirkollisiin toimituksiin kuuluvaa esineistöä olivat esimerkiksi öylättien paistoraudat ja surusauvat tai Heinolassa ja Hartolassa käytetyt ruumispaarit. Unilukkarin sauva kertoi entisaikojen pitkistä ja vieraskielisistä kirkonmenoista. Seurakuntaelämään liittyivät niin kirkko- eli morsiusvakat, kirkkosilkit kuin hengellinen kirjallisuus. Taidokkaasti tehdyt puiset hautamuistomerkit kertoivat alueen hautausmaiden historiasta omalla tavallaan. Muistomerkkien teko on ollut ammattilaisten työtä.
Näyttely kertoi esineiden kautta läpileikkauksen itähämäläisten suhteesta kirkkoonsa ja kirkollisiin oloihin viime vuosituhannen jälkimmäisellä puoliskolla. Nykyhetkeä voi ammentaa alueen kirkoista, joista monet toimivat tiekirkkoina kesäkaudella.
Näyttely sisältyi museon peruskokoelmien pääsymaksuun. Peruskokoelmat esittelivät 1800-luvun kartanointeriöörejä, kansanomaista esineistöä 1600-luvulta 1900-luvulle ja henkilöhistoriaa kirjailija Maila Talvion ja runoilija Uuno Kailaan muistohuoneilla. Museon pihapiiriin kuuluvat niin haikutupa, kellarit kuin tuulimylly ja ratasliiteri kartanon vaunuineen ja maatalousesineistöineen.
Tandefelt-suku liittyy kiinteästi niin Sysmään kuin Hartolaan. Suku on lähtöisin Sysmästä ja Hartolaan Tandefeltit tulivat vuonna 1677, kun Johan Tandefelt avioitui Koskipään omistajan Silferbögelin tyttären Margaretan kanssa.
Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna vuonna 2001 Tandefelt-suvun jälkeläiset kokoontuivat Hartolaan ja Sysmään esi-isiensä jalanjäljille. Itä-Hämeen museo sijaitsee Tandefeltien rakennuttamassa vihreässä Koskipään kartanon päärakennuksessa ja sivurakennuksissa. Päärakennuksen yläkertaan ja saliin oli koottu Tandefelteihin liittyvää esineistöä.
Uuno Kailas
Uuno Kailaan syntymästä tuli 29.3.2001 kuluneeksi sata vuotta. Itä-Hämeen museossa sijaitsevan runoilijan muistohuoneen lisäksi museolla oli esillä lokakuun loppuun asti näyttely, joka käsitteli 31 vuotiaana kuolleen runoilijan elämää.
Runoilija syntyi Heinolassa Kailasen ratsutilalla, vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Hartola Honkapäässä ja kirjoitti ylioppilaaksi Heinolasta. Vuonna 1920 Kailas muutti Helsinkiin, jossa opiskeli ja kirjoitti suurimman osan tuotannostaan. Uuno Kailas kuoli Nizzassa keuhkotautiparantolamatkalla 22.3.1933.